Tarkkuutta

1800-luvun loppupuolella Porissa oli lehmiä paljon verrattuna väkilukuun. Talonomistaja K.F. Qvick ja vaimo Tekla eläintensä kanssa Annankatu 8:n pihalla 1890-luvun lopulla. (Kuva: Satakunnan Museo)

Tarkkuudesta ei ole tinkimistä

Huono lypsäjänainen on kuin reikäinen rahakukkaro. Hän on varkaan veroinen tai kuin kassanhoitaja, jonka vaillinki päivittäin suurenee.

Karjaväen kirjan (vuodelta 1944) mukaan paras lypsytapa selviää, kun ”tarkkailee miten vasikka menettelee emäänsä imiessä. Silloin huomataan, että vasikka antaa säännöllisesti lieviä töytäyksiä utareelle, puristaa jokaisen töytäisyn yhteydessä verrattain voimakkaasti leuoillaan tukkoon utareen ja vetimen yhtymäkohdan. Välittömästi tämän jälkeen se imee sekä samalla puristaa tasaisesti kielensä ja kitalakensa avulla vetimessä olevan maidon suuhunsa.”

”Kiirehtiminen, työvälineiden melua aiheuttava paiskeleminen ja eläimen hermostunut töniminen sekä kovien sanojen käytteleminen on lypsyn alkamiseen kokonaan kuulumattomia. Näistä on jokaisen lypsäjän tyystin päästävä irti. Lehmä ymmärtää odottaa lypsämistä. Hoitajan on vain ymmärrettävä tehtävä kaikkensa sen hyväksi, että lehmä ei missään suhteessa odotuksessaan pety.”