Avioero 1900-luvun alkupuolella

Hilja Saario noin 70-vuotiaana. Hänellä oli tapana kuunnella taustalla näkyvästä radiosta iltahartauksia. Usein tyttären lapsia istui mummun keinutuolin vieressä lattialla sanaa kuuntelemassa. (Kuva: Hilja Santalan omaisten kotiarkisto)

Avioero 1900-luvun alkupuolella

Suomessa oli vuoteen 1930 saakka voimassa vuonna 1734 säädetty naimakaari. Se oli varsin ankara avioeroa hakeville. Eron sai vain kahdella perusteella: puolison aviorikoksen tai tahallisen hylkäämisen perusteella. Hylkäämisperusteella haetun avioeron saaminen oli pitkä prosessi odotusaikojen ja kuuluttamisen vuoksi.

Aviorikoksen perusteellakaan avioeroa ei välttämättä myönnetty, jos näyttö ei ollut vakuuttava. Jos molemmat puolisot olivat tahoillaan syyllistyneet aviorikokseen, eron saanti oli mahdotonta. Lisäksi naimakaaressa määrättiin, että ”hän, joka oli rikkonut avioliittonsa aviorikoksella, ei ollut oikeutettu menemään uusiin naimisiin ennen kuin toinen puoliso oli kuollut tai mennyt uudelleen naimisiin”. Erityislupa oli kuitenkin mahdollinen.

Vuoden 1929 avioliittolaki teki uudelleenavioitumisen helpommaksi aviorikoksen perusteella saadun eron jälkeen. Avioeroperusteita myös lisättiin uudessa laissa ja erivapauskäytäntö lopetettiin.